Vedät minut tiukemmin kiinni lämpöösi ja huokaisen tyytyväisyydestä. Tunnen lämpöisen kämmenesi vilistävän paitani alla pitkin selkääni, sivelevän selkärankaa ja kiertävän vatsan puolelle. Tekee melkein mieli kehrätä mielihyvästä ja kohotan katseeni sinuun. Olet naulannut sinisen katseesi televisioruutuun, kuten jokainen muukin kolli huoneessa. Kommentoit ruudulla tapahtuvaa kovaan ääneen, itse tyydyn vain nauramaan muiden mukana ja katselemaan sinua. Huomaat katseeni, katsot kysyvästi ja pudistan päätäni. Ei, minulla ei ole mitään hätää. Haluan vain katsella sinua. Suukotat minua otsalle ja painaudun kiinni sinuun. Pimeä huone peittää meidät varjollaan, kukaan muu huoneessa tuskin edes huomaa. Etkä kohta muista sinäkään, kun taas uppoudut ruudun tapahtumiin. Kuin ne tunkisivat sisään huoneeseen.

Hetki karkaa käsistäni nopeammin kuin olisin osannut aavistaa. Pienen hiljaisuuden jälkeen nouset seisomaan, et käännä katsettasi minuun ja irrotat otteeni kädestäsi. Pyydät anteeksi astellessasi ihmismassan yli ulos huoneesta ja suljet oven perässäsi. Katselen ovea hetken, joku vilkaisee minua kysyvästi, mutta en vastaa katseeseen. Nousen itsekin ja lähden perääsi.

Rappuset alas, pimeä eteinen ja avaan oven keittiöön. Istahdat juuri pöydän ääreen tölkki kädessäsi ja huokaisen, enkä itsekään tiedä miksi. Kysymättä lupaa istun viereesi ja katselen sinua. Keskustelu tökkii, alakulosi paistaa läpi hymyjesi ja tunnen ärtymyksen leviävän pitkin koko kehoani värisevällä aallolla. Mikä sinua vaivaa? Mistä moinen? Onko vika minussa? Katsot minua kulmat kurtussa ja katson takaisin hämmentyneellä ja ärtyneellä ilmeellä tarttuen käteesi. Nouset seisomaan, täytät tiskikonetta. Katselen työskentelyäsi, potkaiset luukun kiinni. Potkaiset penkkiä, lyöt tölkin pöytään, kiroat ja manaat. Pyydän sinua rauhoittumaan ja rutistan sinua kuin kiukuttelevaa lasta. valut otteestani, kiroten vaellat ympäri huonetta, tulet luokseni ja halaat. Kuiskailen rauhallisesti korvaasi paijaten päätäsi. Tunnen kuinka äidillinen hoitovietti valtaa minut kokonaan ja kohotan kasvosi katseeni tasalle olkapäältäni. Silmäsi ovat lasittuneet, kiristelet hampaita ja istumme alas. Katson sinua, haluat kääntää katseesi pois. Silmäsi punottavat, äänesi värisee.

"mies saa itkeä." kuiskaan korvaasi ja hautaat kasvoni paitaani. Paijaten pehmeitä hiuksiasi katselen vastakkaista seinää ja hyräilen itsekseni. Olen huolissani, tekisi mieli kutsua sinua pikkuiseksi pojaksi, mutta pelkään sen kadottavan miehisen itsetuntosi joten hiljenen. Huolestunut mielentilani tuo pinnalle mielenkiintoisen tärkeyden tunteen, kun silitän päätäsi ja yritän saada sinut rauhalliseksi. Näytät minulle kerrankin sen, että sinäkin olet heikko. Tunnen itseni kerrankin vahvaksi, vaikka aina heikko ja murtumiselle altis olen ollut minä. Herkkyyteni on aina ollut ylitsevuotavaa ja nyt nielen huolestani ja pienestä myötätunnosta johtuvat kyyneleet. Minä olen tässä, sinua varten. olen tässä aina sinua varten, vaikka työntäisit minut pois. Vaikka olisit aina tällainen, olisin aina tässä. Sinua varten.

Teidän talossa tuoksuu aina hyvälle. Nahkasohva on pehmeä ja vetäisen viltin pois altani heittääkseni sen ympärilleni. Kietoudun siihen, kun en voi tarrautua kiinni sinuun. Ikkuna takanamme heijastaa kuvajaisemme kuin näyttääkseen meille missä mennään. Joulukuusi vieressäni seisoo ylpeänä ja paikaltaan hievahtamatta. Vasta muutama minuutti sitten olit maannut tässä vieressäni ja katsonut punaista koristepalloa, joka heijasti meidät pinnalleen. Ääneen mietiskelit, mitä kaikkea sekin pallo voisi teidän kotinne jouluista kertoa.

Kitara on sylissäsi kuin osa sinua. Katselen käsiesi liikkeitä, keskittynyttä ilmettäsi, joka ei vaella kitaran pinnalla tai käsien liikkeissä vaan pitkin huoneen seiniä. Siniset silmäsi ovat kirkkaat kuin tähdet äskeisten uuden vuoden rakettien rinnalla. Käkikello kukkuu kertoen kellon olevan kolme. Talo nukkuu, vain me olemme valveilla. Rakettien pauke on kaikonnut jo ja vuosi 2009 on otettu vastaan hentoisella suudelmalla pakkasyössä, ilman, että kukaan muu huomasi. Naurun ja melskeen keskellä me kaksi olimme vetäytyneet liiterin varjoon ja puhuit elokuvakliseisestä uuden vuoden suudelmasta, jonka tunsin huulillani.

Laulun sanat kaikuvat korvissani ja tuudittavat minut rauhalliseen oloon ja tunnen olevani turvassa kanssasi, vaikka mitä tapahtuisi. Tunnistan laulun Juicen biisiksi ja kuuntelen sinua katsellen. Et katso minua, et kitaraa, katselet johonkin kauas. Kyynel vierähtää poskelleni, mutta en ole surullinen. Olen onnellinen. Kietoudun vilttiin yhtä tiukemmin, haluten sinut viereeni. Huuleni kaipaavat hellää suudelmaa ja koko vartaloni sinua painautumaan viereeni minuun kiinni. Mutta en halua keskeyttää soittoasi, annan sinun jatkaa ja kuuntelen pidätellen itkua. Manailen herkkää mielentilaani, mutta tiedän, että tunnet herkän puoleni. Olet nähnyt sen monta kertaa ennenkin, se oli ensimmäinen puoleni, jonka sinulle näytin. Se puoli, josta pidät yhtä paljon kuin muistakin. Kappale lähestyy loppuaan, jo ensimmäisestä säkeistöstä tunsin, kuinka lauloit sen juuri minulle. Jokaista sanaa tarkoittaen, vaikka et minua katsonutkaan. Ei sinun tarvitse, tiedän, että olet katsonut minua ennenkin ja tulet joskus katsomaan. Ja tiedän, että haluat katsoa.

Kitara siirtyy viereiselle nojatuolille. Laitat plektran taskuusi, hymyilet ja hymyilen takaisin. Hellästi irrotat otteeni karhean lämpöisestä viltistä ja sivelet poskeani. Katselen sinua suoraan silmiin, kun kätesi valuu pitkin kaulaa, kiertää niskaan, tulee takaisin sivelemään solisluutani, kunnes tartun siihen. Naurahdan, asetat sormen huulilleni. Vedät kehoni itseäsi vasten ja huulet hipaisevat toisiaan. Joku laskeutuu rappuset alas, ovi käy, kahvaa kokeillaan. Lumous on särkynyt, irrottaudumme ja olemme hetken hiljaa. Kukaan ei astu huoneeseen, käännän katseeni sinuun ja nauran.

Yritän olla tuntematta sitä vihlovaa tunnetta, joka syö minua sisältä päin niin, että riudun ulkoisesti. Ajantajuni katoaa, en kuuntele puhetta ympärilläni, joku tökkää minua kylkeen. Katson ystävääni kärsimättömänä ja sitten tutkani paikantaa jälleen sinut. Sinä. Seisot kauempana, puhut iloisesti ja naurat. Tyttö vierelläsi katsoo minua hetken, mutta tuskin huomaa tuijotustani. Halaat häntä. halaatko yhtä tiukasti kuin minua? Et. Et tietenkään. Kuinka monta kertaa olenkaan sanonut sinulle, että luotan. Ja mitä nyt tunnenkaan? Tämäkö on minun luottamustani?

Kohtaamme käytävällä, pysäytät minut käden liikkeellä ja jähmetyn paikalleni. ihmiset virtaavat ohitsemme, joku tökkää minua olkapäähän, joku toinen huutaa iloisesti nimeäni ja tervehtii. En huomaa heitä. Katson vain sinua. Olet edessäni. Olemme olleet koko päivän samassa paikassa ja minulla on ollut viiltävä ikävä, joka painaa päätäni, vaikka olet siinä. Epävarma otteeni tarttuu käteesi, mutta et tartu siihen. Huokaa syvään, mulkaisen ihmisiä vierellämme. Katsot minua hetken kuin lasta, lasta, joka ei saanut lahjaksi sitä, mitä oli toivonut. Halatessa taputat minua olalleni, kuin lohduttaaksesi kaveria, josta haluat päästä eroon. Katson sinua paheksuen, murehtien, toivoen ja epäröiden. Näet tuskan minussa, miksi et tee mitään? Miksi et vastaa avunhuutoihini? Näen ne sinustakin. En yhtä voimakkaina, mutta näen kuinka sinäkin epäröit, mietit, pohdit etkä tiedä mitä haluat. Tiedänkö minäkään? Ehkä vain luulen tietäväni. Ihmisvirtaus loppuu, kaikki menivät jo. Meidänkin pitäisi, mutta emme liikahda. Tätä hetkeä odotit. Ei muita kuin me. Painat minut itseäsi vasten ja kohotat leukasi pääni päälle. En näe ilmeitäsi, näen vain kultaisen ristisi vasten tummaa t-paitaasi. Katselen sen kiiltävää pintaa ja pidän sinusta kiinni aiheellisesti peläten hetkeä, kun riistät otteeni irti. Työnnät minua pois päin, mutta et liian kauas. Katson sinua, hengitykseni tahti ei pysy kasassa, sydämeni tykyttää, kuulen sinunkin sydämesi. olen kuullut sen monta kertaa ennenkin. Varovasti, ympärillesi pälyillen kuin mikäkin roisto, siirrät huulesi vasten minun huuliani, jotka ovat kaivanneet tätä tunnetta niin kauan. Se pieni hetki saa niissä aikaan kihelmöinnin, joka jatkuu niin kauan, että ne saavat lisää. Hennosti työntäen irrotat huulemme toisistaan ja naurahdat. Hymyilen. Meidän pitää mennä. Mutta ei yhdessä, minä menen edeltä.

Liukas maan pinta tai liukkaat kengät. Niin tai näin, olin silti rähmälläni lumihangessa ja puhalsin hiukset kasvoiltani. Naurat minulle, tahaltesi. Oikein ivallista naurua ja heitän sinua lumipallolla, joka osuu rintaan. Katsot minua edelleen nauraen, innon kiilto silmissäsi ja kompuroin ylös kiljuen. Lähden juoksemaan pitkin lumen peittämää peltoa, juokset perässäni. Kiljun edelleen naurun sekaisena, kunnes saavutat minut. Saat minut aina kiinni, vaikka juoksisin karkuun tosissani. Silti sinä saat minut aina kiinni. Nytkin kaadat minut paksuun lumihankeen. Suollan loukkauksia nauraen ja käännät minut selälleni. Piponi jäi jonnekin matkan varrelle, hengitän huiviini ja tunnen lunta niskassani. Oudolla tavalla se tuntuu jopa jännittävän hyvältä ja se saa minut vääntelehtimään. Istut päälleni koko painollasi ja kerrot, että olen kohdannut voittajani. En vastaa vaan pesen kasvosi lumella. Takaa-ajo jatkuu, tavoitat minut jälleen.

Hengästyneinä saavumme kotipihallesi. Ketään ei ole kotona, ulkorakennukset tuijottavat meitä punaisen tuvan kutsuessa meitä. Otat laatikosta postin, tarjoudun lakaisemaan rapun, kuten aina ennenkin. Kahvin keittämisessä menee tunti. Lopulta suunnittelet meille tarpeelliset turvarajat. Vähintään kahden metrin välimatka. Virne kasvoillani rikon rajasi ja tarraudun sinuun kiinni vielä silloinkin, kun kaavat kahvia mukiin. Se on muumi-muki. "Rakkaus". Suosikki muumi-mukini. Katson sinun mukiasi. Siinä on mörkö. Mutristan suutani ja katson sinua. Nyt sinä naurat minulle ja istutat minut pitkälle penkille. Katson ulos hetken hiljaa puhallellen kahvia, jonka aromi tunkeutuu sisääni lämpimänä ja himoittavana. Ilmestyt taakseni, asetat kädet harteilleni ja lasket pään minun tasolleni katsoaksesi ikkunasta kanssani. Toteat: "Sininen hetki". Katson näkymää uusin silmin ja tajuan itsekin mitä tarkoitat. Sininen hetki. Käännyn sinuun päin ja hengitän kahvin tuoksun seasta sinun tuttua tuoksuasi, joka luo ympärilleni tutun kehän, josta en tahdo päästä pois. Olet siinä ja minä olen tässä. Sinun. Minun. Tai pelkästään sinun. Kaikki narut ovat käsissäsi, paitsi yksi, josta pidän tiukasti kiinni. Kaikista muista naruista saat vedellä itse.

Heti alussa tartuit käteeni ja jo se takasi minulle hyvän olon. Turva, jonka välitit kätesi kautta, ympäröi minut ja tunsin taas sen tunteen, jonka tunnen aina kanssasi. Yhdessäolon. Jännitys väliltämme oli kadonnut jo kuukausia sitten. Jo siinä hetkessä tunsimme toisemme. Kyyneleet oli nähty ja ilot jaettu. Välillämme vallitsi luottamus, välittäminen ja siinä hetkessä elävä ilo, jonka liekki ei ottanut sammuakseen pienestä puhurista.

Ruutu edessämme oli ainut valo huoneessa, joka pieneni ajan kuluessa. Emme huomanneet kumpaakaan. Katselimme värikuvia, jotka imeytyivät verkkokalvoillemme ja aiheuttivat ajatuksen kulun: näkemisen, kuulemisen, käsittämisen, pohtimisen ja ymmärtämisen. Ja sen jälkeen tulivat tunteet, jotka pohjautuivat jonkun asian ymmärtämiseen. Sydämeni pysähtyi kerran tai pari, niinä hetkinä pidit tiukemmin kiinni. Muutaman kerran kuiskasit jotain, joka sai minut nauramaan. Heitin sinua valkealla tyynyllä ja nauroit kanssani. Peukalosi vaelsi pitkin kämmensellkääni. Kosketuksesi oli niin hento, että se sai minut värähtämään mielihyvästä. En kuitenkaan sanonut mitään, halusin sinun jatkavan. Kun lopetit, katsoin sinua kärsimättömästi, mutta samalla pikkusormeni hipaisi kämmentäsi. Piirsin siihen kahdeksikkoa. Ei, piirsin sydäntä. Tai ehkä en sitäkään. Ehkä kirjoitin. Kuten kuukautta aikaisemmin olin kirjoittanut selkääsi keskellä konserttia. En ole koskaan kysynyt sinulta, huomasitko sitä, ja jos huomasit, niin tunsitko, mitkä sanat kirjoitin?

Käteni hikosi vasten lämmintä otettasi, mutta kumpikaan ei irrottanut otettaan. Kestimme toisiemme hikiset kädet, niissä ei ollut edes mitään kestettävää. Huolisin sinut uitettuna koirana, hikisenä sikana tai kynittynä kanana. Olisit mikä vain, ottaisin sinut viereeni ja pitäisin kiinni, en päästäisi irti. Huokailin tahtiisi ja nukkuisin vasten lämmintä ruumistasi.

Värikuvat katosivat, tilalle tuli mustaa. Mustaa. Musta ei kadonnut, mutta sen pinnalle liukui tekstiä, jota en lukenut. Musiikki soi ja kuuntelin sanoja kääntäen katseeni sinuun. "...Every breath you take and every move you make...". Sinä tuskin kuuntelit laulua, kommentoit jo elokuvaa. Tiesin kyllä, että et pidä romanttisista elokuvista. En minäkään niistä niin pidä, mutta halusin silti jakaa sen kanssasi. Tiedän, että olisit mielelläsi katsonut räiskintää tai punasilmäisiä demoneita, haluan katsella sellaistakin kanssasi. Mutta halusin jakaa myös tämän kanssasi. Lopetat puhumisen ja katsot minua vakavasti. Aina niin vakavana, minä hymyilen, melkein nauran sinun vakavuudellesi. Kuiskaan korvaasi: "rentoudu.". et osaa, ja katsot minua kuin pieni avuton poika. Sivelet korvalehteäni, kosketat jokaista siihen kiinnitettyä rengasta. Sormeni valuu pitkin kasvojasi otsasta leukaan. Tunnen sinusta joka kohdan, tunnen sinut kuin omat taskusi. Olemme nähneet yhdessä värikuvia, jotka merkitsivät eivätkä merkinneet.